Hiihtoladulla

Eletään huhtikuista sunnuntaipäivää. Kalenterin mukaan ollaan jo pitkällä keväässä, mutta televisiokanavan kääntäminen kakkoskanavalle kertookin jotain aivan muuta. Niin, sieltä tulee sitä samaa kuin viimeiset puoli vuotta aina sunnuntaisin, hiihtoa. Räntää vihmoo harmaalta taivaalta ja kirjavapukuinen letka lykkii tasatahtia havupuiden reunustamaa latua. Ilme on keskittynyt, posket punakat, nenästä valuu jäätynyt räkätippa. Samaa metsälenkkiä hiihdetään yhä vaan uudelleen ja uudelleen, letka harvenee, loppukiri lähenee. Taas on jonkun vuoro tulla ensimmäisenä perille, kaatua kaikkensa antaneena maaliviivan taakse ja nousta taas pystyyn huohottaen ja kyljet hengästyksestä kohoillen, antaa haastattelu katkonaisesti henkeä haukkoen. 

Saatan innostua joskus seuraamaan talviurheilua arvokisojen aikaan, mutta muutoin en mitenkään jaksaisi toljottaa ladulla lykkimistä viikosta toiseen, kuukaudesta toiseen, samanlaisissa maisemissa, en televisiosta tai siellä ladun varrellakaan. Niin tylsää ja monotonista. Eipä oma hiihtohistorianikaan ole kovin loistokas. Ladulla sivakointi on hikistä ja hidasta puurtamista, mono irtoaa siteestä parin metrin välein, eikä tasamaalla suju sen hääppöisemmin. Muistan enemmän kuin kerran maanneeni rähmälläni maassa sukset ristissä ja vältelleeni häpeillen ohikulkevien ulkoilijoiden nolostuneen huvittuneita katseita. Niin, aikuinen ihminen mahallaan sukset jalassa.  

Tähän olisi helppo huomauttaa väliin, että siinä kun sinä hiihtoa suotta mollaat, niin muistathan ottaa huomioon Suomen maantieteelliset ja ilmastolliset olosuhteet: miten ihmiset ennen olisivat kulkeneet talvella pitkiä matkoja halki järvenjäiden, miten koululaiset olisivat päässeet opinahjoihinsa kymmenien kilometrien päähän, miten meidän olisi käynyt sodissa, ellei meillä olisi ollut suksia? Kyllä vain, näitä tosiseikkoja yhtään väheksymättä tai kiistämättä en vain itse pääse eroon siitä ajatuksesta, että minulle hiihto on tasapaksua, keuhkoja raastavaa puurtamista, josta on hauskuus kaukana. Ja sitten se koululaisten hiihtoloma. Minusta tuntuu nurinkuriselta puhua hiihdosta ja lomailusta yhdessä, mutta niin, kukin tavallaan. 

Toteutin siis hiihtoaiheisen kirjonta- ja ompelutyön, vaikka en olisi oikein voinut kuvitellakaan tarttuvani moiseen aiheeseen. Toisaalta, miksipä ei. Halusin tehdä tämän spontaanisti, tämän yhden huhtikuisen sunnuntaipäivän tylsyyden innoittamana. Kirjontatyö itsessään tuntui tällä(kin) kertaa eräänlaiselta kestävyysurheilulta. Keuhkot pääsevät vähällä, mutta hartiat ja sormet kaipaavat kyllä perusteellista jumppaa. 

Maatuskat heräävät talviunilta ja pukeutuvat kesämekkoihin

Kevät on heleiden, kirkkaiden ja hehkuvien värien sekä päivä kerrallaan lisääntyvän luonnonvalon aikaa. Kello on seitsemän illalla ja auringonlasku siivilöityy pehmeästi verhojen lävitse huoneeseen.  Ostin kierrätystekstiilitapahtumasta joitakin viikkoja sitten ison kassillisen iloisenkirjavia retrotekstiilejä: pöytäliinoja, vuodevaatteita, kangastilkkuja ja kaikenlaista muuta ihanaa uusiokäyttöön kelpaavaa. 

Iloiset kankaat kutkuttavat ja vievät mieltä moniin suuntiin, menneisyyden tarinoihin ja kesäiltoihin, mutta ensin oli aika pukea punaposkiset maatuskat keväisiin kuoseihin. Koristetyynyliina syntyi räväkästä puolukkakuvioisesta työtakista (esiliinaa vastaava, mutta myös takaosa on peittävä) ja siihen maatuska kierrätyskankaista ompelemalla ja kirjomalla. 

Pieni pehmomaatuska on kovin samanlainen kuin isompi versionsa, mutta on täytetty jo käytöstä poistetun tyynyn vanulla. Ajatus pieneen pehmomaatuskaan syntyi itse asiassa vasta eilen, kun olin  illalla yksin tilanteessa, jossa koin sosiaalista jännitystä ja pientä ahdistustakin. Toivoin, että laukussani olisi ollut jokin pieni pehmeä esine, jota pitää kädessä – jotain, joka antaisi tunteen siitä, että kaikki on ihan hyvin. Pehmeä maatuska on muodoltaan juuri tuollaiseen tarkoitukseen sopiva. Puristeltavaksi ”terapiamaatuskaksi” voisi varmasti myös tehdä erilaisilla materiaaleilla, kuten herneillä, riisillä ja kauralla, täytettäviä nukkeja.