Sujuvampi arki muistitaulun avulla?

Pohdiskelin joskus keväällä, että tarvitsisin arjenhallintaan ja asioiden muistamiseen jonkinlaisen apuvälineen. Tekniset sovellukset eivät ole oikein minun juttuni, enkä toisaalta halunnut ihan perinteistä liitutauluakaan, joten päädyin ilmoitustaulun koristeltuun versioon. Vanhasta taulusta tulikin mustan maalin, kierrätystekstiilien ja 70-luvun arkisten valokuvien avulla aika kiva  - unohtamatta Berliinistä ostettuja Nukkumatti-kortteja. Mutta estetiikka ennen kaikkea: siinä se ilmoitustaulu on nyt ollut seinällä ryijyn vieressä jo kuukausia ilman yhtäkään muistilappua. Tuntuisi jotenkin brutaalilta ripustaa jotain Kela-papereita Nukkumatin viereen. Muistettavien asioiden lippuset ja lappuset jatkanevat siis kasautumistaan pöydällä vastaisuudessakin. 

Keltaisia väripilkkuja keittiössä

Blogini on ollut jo pidemmän aikaa kesätauolla, mutta se ei tarkoita sitä, etteikö monenlaista käsityö-, askartelu- ja sisustusprojektia olisi ollut työn alla – ja jopa tullut valmiiksikin. Jo alkukesästä halusin maalata maustehyllyni kirkkaan keltaiseksi, koska muistin, että maalia oli vielä edellisistä projekteista tallella. No, tuumasta toimeen – vanhat lakkapinnat vaan hioin pois ja uutta maalia pintaan. Lopputuloksesta taisin olla kuitenkin vähän liiankin iloinen, koska tein täydellisen aloittelijan virheen, enkä malttanut odottaa maalin kuivumista kyllin kauan: totta tosiaan, pinnasta tulee kosketuskuiva noin tunnissa, mutta se ei tarkoita sitä, että kaikkia purkkeja ja purnukoita kannattaisi innolla asetella paikalleen heti seuraavana päivänä. Maustepurkit ja oikeastaan kaikki hiemankin painavammat esineet jättivät maalipintaan kohokuvioiset keltaiset rinkulat. Harmillista, mutta omapa oli syyni, eikä mitään lopullista tai sellaista, jota ei olisi voinut korjata, ollut tapahtunut. Niinpä sitten heinäkuussa, kun aikaa lomailulle oli enemmän, maustehylly sai entistä ehomman rypsinkeltaisen maalipinnan. Tällä kertaa maltoin keskittyä itse siveltimen käyttöönkin enemmän, joten ainakin omasta mielestäni lopputulos oli aikaisempaa parempi. Olen nyt sitä mieltä, että maustehylly on pienen keittokomeroni kaunistus kaikkine hauskoine yksityiskohtineen; vanha englantilainen tarjotin, pieniä kyproslaisia viinipulloja 70-luvulta, käsinmaalattu englantilainen teepannu 30-luvulta, mummin Pomona-kermakko, hauskat suola- ja pippurisirottimet sekä pieni, hieman jo haalistunut, mutta kuitenkin hyvin sympaattinen maatuska. Ja niin, on siellä hyllyssä sentään jonkin verran ihan mausteitakin :) .

 

Rypsinkeltaisen pinnan sai myös käsittelemättömästä puusta valmistettu suodatinpaperiteline, joka jostain syystä oli unohtunut pitkiksi ajoiksi askartelukaappini perukoille. Joitakin vuosia sitten maalasin ja koristelin runsaastikin suodatinpaperitelineitä, pääasiassa lahjoiksi, mutta omat paperini olen säilyttänyt näihin päiviin asti kaupan ankeassa pahvipakkauksessa. Koristeluun käyttämieni vanhojen kahvimainosten laserkopioita ei ollut jäljellä enää kovinkaan monta, mutta kuitenkin sen verran, että sain niistä sommiteltua jonkinlaisen asetelman sekä telineen etu- että takapuolelle. Käytännössä koko prosessin kulku lähtee siis liikkeelle maalaamisesta ja maalin kuivumisesta, jonka jälkeen pintaan tuleva kuva tai teksti liimataan sitä vasten. Decoupage-lakkatekniikasta poiketen näissä siirtokuvissa itse valmista mallikuvaa ei tarvitse millään tavoin tärvellä; riittää kun sen skannaa ja tulostaa lasertulostimella. Mikäli kuvassa on tekstiä, se täytyy muistaa skannaamisen jälkeen kääntää peilikuvaksi, koska painokuva tulee luonnollisestikin nurinpäin. Siirtokuvatekniikkaa varten askarteluliikkeet myyvät ihan erityistä lakkaa, mutta itse käytin decoupagea, joka toimi varsin hyvin sekin. En oikein keksi mitään syytä, miksi joku muukin tavallinen liima ei kelpaisi, kunhan sen vain muistaa levittää tarkkaan ja huolellisesti koko kuvapinnalle. Minun painokuvissani oli kahvimainoksia 50-luvulta; ajalta jolloin kahvin säännöstely oli juuri päättynyt. 

Tekniikan hankaluutena voisin mainita tässäkin lopputuloksessa näkyvän epätasaisuuden ja kuvapinnan repeilyn. Voi olla, että omalla kohdallani kyse oli ihan silkasta malttamattomuudesta (valmis, puupintaan liimalla kiinnitetty paperi raaputetaan seuraavana päivänä kostean sienen avulla pois, jolloin pintaan tarttuu lähinnä vain musteen jättämä peilikuva mallikuvasta) ja liian ronskeista otteista. Siirtokuvatekniikka ei ole siis ihan hätähousujen laji, ja kannattanee varautua myös siihen, että lopputulos on harvoin kovinkaan täydellinen. Omaan käyttööni suodatinpaperiteline kelpaa kuitenkin vallan mainiosti ja piristää aamuisia kahvihetkiä pirteällä keltaisuudellaan. 

Eleanor ja Lilian

Lilian oli aina ollut eloisa tyttö. Sellainen hieman rasavilli ja kujeileva, kaikkien mielestä vähän liiankin näkyvä ja kuuluva. ”Jos olisi edes poika”, oli äiti useaan otteeseen huokaillut, mutta ei, tytöksi Lilian oli kaikilla tavoin aina jonkin verran liikaa. Ei kiinnostanut pianoläksyt eikä runous, ja pyyheliinaan kirjottu L-kirjain näytti erehdyttävästi muiden mielestä C:ltä. Lilian rakasti tähtitaivasta ja toivoi syntymäpäivälahjaksi kaukoputkea sekä salapoliisin välineitä, mutta eihän sellaisia hullutuksia tyttölapselle suotu. Kymmenen vuotta täytettyään veli sai kaukoputken, jota ylpeydellä vaati, eikä antanut siskojen sitä tahmeilla sormillaan näpelöidä. Lilianin mielestä moinen omaisuuden pakonomainen varjelu oli silkkaa kiusantekoa ja typeryyttä; sen veli sai moneen kertaan tuntea nahoissaan – tai ainakin kenkiin piilotettuina kastematoina, kätkettyinä koulukirjoina tai kipakoina potkuina pohkeeseen päivällispöydän alla. 

Lilian kiipesi usein pihan laidalla kasvavaan vanhaan vaahteraan, jonka lehvien katveesta tarjoutui mitä parhaimmat näkymät kadulla kulkevien ihmisten ja naapuritalon asukkaiden tarkkailuun. Ruusuaidan takana valkoisessa huvilassa asui aivan tavallinen pariskunta poikansa kanssa. Poika oli suunnilleen Lilianin ikäinen, ja joskus tyttö oli koettanut kiinnittää tämän huomiota ampumalla ritsalla herneitä selkään, mutta poika oli vain kavahtanut ja kääntänyt katseen nopeasti pois. Ei se edes ollut suuttunut, mikä oli Lilianin mielestä perin kummallista. Jos nimittäin joku häntä itseään olisi ritsalla edes yrittänyt ampua, olisivat ampujan perään sinkoilleet vähintäänkin mojovat sadattelut. Mutta ei, naapurin poika ei ollut juuri koskaan ulkona –  ehkäpä hän oli niitä lukutoukkia tai tulevia tiedemiehiä, jotka jaksoivat iltakaudet tuijotella suurennuslasilla seivästettyjen perhosten siipiä. Pojan äiti oli pitkä ja hoikka nainen, joka ylväästä varrestaan huolimatta – tai ehkä juuri sen vuoksi – käveli hieman kumarassa ja arasteli ihmisten kohtaamista. Lilianin mielestä perheessä oli jotakin selittämättömän kummallista, suorastaan pelottavaa. Tuntui aivan kuin koko talon yllä olisi leijunut painostava vaikenemisen ilmapiiri, joka teki ylvään valkoisena kohoavasta rakennuksesta jokseenkin kolkon ja elottoman ilmestyksen. Perheen isä hymyili leveästi ja nosti hattuaan aina tullessaan kadulla vastaan. Mutta Lilian hieman pelkäsi tuota miestä hymyn takaa, jääkylmää katsetta, joka puhui aivan eri kieltä kuin maireasti naurava suu. 

Kun vaahtera oli täydessä lehdessä, oli oksalla lymyävää Liliania naapurienkaan mahdotonta havaita. Näin epäilemättä kävi eräänä hämärtyvänä kesäkuun iltana, jolloin Lilian havaitsi epätavallisen kiivasta liikehdintää keittiön ikkunassa ruusupensaan takana. Iso koura lävähti rouvan kasvoille, lasin takaa kuuluu vaimeaa itkua. Vasta seuraavan viikon keskiviikkona rouva käyskenteli jälleen pihalla, käyskenteli tavalla, jossa ei ollut mitään päämäärää, ei mitään intoa, ei ryhtiä. 

                                                                     *****

Eleanor oli aina ollut toista maata kuin siskonsa. Pitkä ja hoikka ruskeaverikkö, äitiinsä tullut, kaunispiirteiset kasvot, sinivihreät silmät ja pieni suu, joka ei koskaan vieraiden ihmisten nähden nauranut, koska ei halunnut paljastaa ammottavaa rakoa etuhampaiden välissä. Eleanor oli kukkia rakastava haaveilija, joka halusi onnellisen avioliiton ja ainakin neljä lasta, mutta varoi paljastamasta tunteellista puoltaan. Lilianin mielestä sisko vakavuudessaan ja tylsyydessään oli suorastaan tekopyhä, Elianor taas koki Lilianin kesyttämättömän luonteen huomionhakuisuutena ja tarkoituksellisena häpeäntunteen tuottamisena läheisilleen. Kumpikin siskoista rakasti yöllistä taivasta, mutta heidän sielunsa kiersivät avaruudessa eri kiertoradoilla, jotka eivät tuntuneet koskaan kohtaavan toisiaan. Joskus peiliin katsoessaan Eleanor pohti, miten tuo tummasilmäinen ja tulisieluinen tyttö voikaan olla hänen siskonsa, samaa lihaa ja verta, mutta silti kuin muukalainen. Ja kuitenkin suuta mutristaessa Eleanor näki kuvajaisessaan Lilianin, jonkin saman pilkahduksen silmäkulmassa, ja muisti, miten pienenä ukkosta pelätessään pikkusisko oli aina käpertynyt hänen kylkeensä kiinni, ja kuinka sisko oli kuunnellut hänen kertomiaan kummitustarinoita silmät ymmyrkäisinä ja posket kauhusta valkoisina. Rakas, tyhmä pikkusisko. 

                                                                       *****

Kun kaupunki elää kuuminta jazzhuumaa charlestonin pyöriessä gramofonin levylautasella, ovat Lilian ja Eleanor varttuneet nuoriksi naisiksi. Mukulakivikadulla kopisevat korot, pikkumusta leninki altistaa sirot nilkat katseille, helmikaulakoru ulottuu lähes vyötäisille, holkissa palaa savuke, polkkatukka sallii auringonsäteiden helliä paljasta niskaa. Punaiseksi maalatut huulet suipistuvat suppuun ja tummat silmät tuijottavat avoimen uteliaasti, leikkisästi ja jopa aavistuksen julkeasti. Uuden ajan nainen paljastaa sen, mitä hänen esiäitinsä visusti piilotti korsettien, puhvihihojen, krinoliinien ja leveälieristen hattujen suojaan.