Tyynyliinan uusi elämä kangaskassina

Löysin joitakin kuukausia sitten vanhempieni autotallin romukasasta pinon vanhoja puuvillaisia vuodevaatteita, joita äitini oli päättänyt heittää pois. Lakanat ja tyynyliinat olivat kaikki lapsuudestani, ja vaikka niiden kuvat olivat jo monin paikoin haalistuneet ja kankaat ohueksi kuluneet, tuli minulle kiire pelastaa aarteet takaisin sisälle, ennen kuin ne olisivat joutuneet täysin hunningolle. 

Yksi pelastamistani vuodevaatteista oli tyynyliina, jonka etupuolella istuu kaksi Monchhichi-apinaa ja kääntöpuolella useampi pienempi apina. Lapsuudessani apinatyynyliinaa käytettiin usein olohuoneen sohvatyynyn päällä, joten se oli kovassa käytössä selvästi kulunut enemmän kuin monet muut vuodevaatteet. Tyynyliinalle oli minulla ihan oma nimityskin - kutsuin sitä "mutsityynyksi"! Tämä siitä lapselle hyvin loogisesta syystä, että olin kuullut kummitätini kutsuvan äitiään mutsiksi, mutta koska en tiennyt, mitä sellainen mutsi tarkoittaa, päättelin sen muistuttavan tyynyn päällä olevia peikkoja (joita en siis mieltänyt koskaan apinoiksi). Vasta myöhemmin minulle on selvinnyt, että kyseiset Monchhichi-apinat olivat suosittuja leluja 1970- ja 80-luvuilla. 

Tyynyliina oli vuosien saatossa tullut niin pehmoiseksi ja pinnaltaan ohueksi, että aivan sellaisenaan sitä ei olisi voinut käyttää, vaan se vaati ehdottomasti vahvempaa kangasta kaverikseen. Vanhasta, äärettömän tukevasta lakanakankaasta ompelin kassille sisävuorin ja takaosan tilkuiksi leikkaamille pikkuapinoille kontrastiksi petrolinsinisestä Ikea-kankaasta tekemiäni neliöitä. Kassin kantokahvat - jotka ovat niin pitkät, että riittävät olkapäällä kantamiseen - ovat myös kolminkertaisesti ommeltua lakanakangasta, joten uskoisin niiden kestävän kovemmassakin käytössä. 

Lopuksi vielä on pakko sanoa, että ompelukone ei ole oikein koskaan ollut ystäväni. Tämänkin kassin valmistumisprosessissa käytiin varsinainen tahtojen taisto, jossa lopulta ompelukone joutui taipumaan toiveisiini. Onko ompelukoneeni jokin maanantaipäivän kappale, vai olenko vain itse täysi tunari, jäänee vielä arvoitukseksi. 

Kevättä ilmassa

Pöydälläni on jo pitkään ollut isovanhempieni vanha 70-luvun pöytäliina, jonka väritys - oranssin, violetin, punaisen ja ruskean eri sävyt - tuovat mieleeni kaikista eniten rosollin. No, nyt on kuitenkin jo helmikuu, päivät pitenevät ja ovat viime päivinä huipentuneet aivan huikean punakirjaviin auringonlaskuihin, linnut laulavat ja kynttilöiden polttaminen iltaisin alkaa tuntua vähän tarpeettomalta. Oikea kevät ei taida vielä ihan hetkeen tulla, mutta kovaa vauhtia sitä kohti ollaan käymässä; siksi rosollinpunaisen liinan oli aika siirtyä kaappiin odottamaan ensi syksyn pimeneviä ilmoja ja tunnelmointia kynttilänvalossa. 

Sain jokin aikaan sitten lahjaksi aivan ihanan vihreän pöytäliinan, retroa parhaimmillaan. Pidän eniten liinan intensiivisistä kukkakuvioista ja voimakkaan syvistä väreistä,  jotka eivät kuitenkaan millään muotoa ole liian räikeitä. Pari päivää sitten ostamani tulppaanikimppu on puhjennut täyteen kukkaan ja kurottelee varsia kohti ikkunaa ja sieltä kajastavaa auringonvaloa.