Imperial Leather - muistoja isovanhempien kotoa

 Kuorin palasaippuan käärepaperistaan ja pesen sillä käteni ensimmäisen kerran. Imperial Leather. Nimi ei sano mitään, mutta veden alta kupliva vaahto tulvahtaa aistikokemuksena sellaisella voimalla, että olen yllättäen polskimassa isovanhempien kerrostalokodin kylpyammeessa, hapuilen käsiini liukasta saippuapalaa, joka ei yrityksistä huolimatta pysy hyppysissä. Viivyn vedessä pitkään, nautiskelen lämmöstä iholla, välillä uskaltaudun jopa veden alle. Ammeessa on kiva höpötellä ja lauleskella, kun ääni sinkoaa kaakeleista takaisin hassuna kaikuna.

Iltapalaa syödään parvekkeella, mummin leipomia tuoreita juustosämpylöitä. Lempeät auringonsäteet siivilöityvät tammenlehtien lomasta lämmittäen paljaita varpaita ja antaen valoa kaiteella kukkiville pelargonioille ja ruusubegoniolle. Sama ilta-auringon loiste osuu olohuoneen kristallikruunuun ja täyttää katon sadoilla sateenkaaren väreissä ilottelevilla kuvioilla. Spektrit ovat jokaisen aurinkoisen kesäillan mykistävä, taianomainen näytelmä, jonka ihmettelyyn en väsy koskaan.

Pyydän usein saada katsoa vanhoja valokuvia, joita säilytetään Hellaksen peltisessa rasiassa. Tihrustan pieniä, nuppineulan kokoisia kasvoja, etsin kiinnostavia yksityiskohtia ja kuvittelen tarinoita hahmojen ympärille. Lauma nuhjuisia pellavapäitä mökin portailla, kukkameren ympäröimiä vakavia päivänsankareita, heinätöitä, auton tai moottoripyörän vieressä poseeraavia iloisia kasvoja, albumiin kelpaamattomia epäonnistuneita (mutta juuri siksi aivan parhaita!) otoksia, tiukkoja jakauksia päälaella ja raskaan työn kovettamia käsiä, rakennustyömaan hirsiseiniä ja väsyneitä miehiä. Fragmentteja menneisyydestä, enemmän avoimeksi jääviä arvoituksia kuin vastauksia. Esitän kysymyksiä hanakasti, tivaan samoja asioita yhä uudelleen ja tahdon tietää kaiken mahdollisen. Mummi vastaa, mutta hieman kiusaantuneesti ja vältellen - aukot jäävät  minun täytettävikseni. Päähäni muodostuva tarina on yhtä pirstaleinen kuin rikkoutuneet kahvikupit, joilla mummi kertoo lapsena leikkineensä. Ja jossain yläpuolella lentää pommikone.

Iltavirkun on vaikeaa saada unta. Jousipatja tuntuu aivan liian kimmoisalta, vuodevaatteet ovat kuluneet turhan pehmeiksi. Pyörin sängyssä levottomasti, kunnes pudottaudun lattialle räsymaton päälle. Sen karkea pinta rauhoittaa ja vähitellen kutsuu mielikuvitusmatkaajaa unten maille. Jossain kauempana ikkunan takaa kuuluu kaupungin ääniä, keskustan läpi ajavia autoja. Tuntuu turvalliselta olla betoniseinien sisäpuolella, antaa öisen kaupungin hitaasti liueta kauemmas. Lopulta en enää jaksa tuijottaa eteiseen pakastimen valoa, vaan nukahdan sen vaimeaan hurinaan.

 

Elokuvahetkiä: Paterson (2016)

Paterson on kaupunki Yhdysvalloissa New Jerseyn osavaltiossa. Paterson on nimeltään myös päähenkilö Jim Jarmuschin vuonna 2016 ohjaamassa samannimisessä elokuvassa, joka keskittyy runoja kirjoittavan bussikuskin  (Adam Driver) ja hänen puolisonsa Lauran (Golshiftef Farahani) arkiseen elämään. Elokuvassa kahden Patersonin elämät kietoutuvat saumattomasti yhteen, sillä kaupungissa syntynyt ja ehkä koko ikänsä asunut bussikuski elää kaupunkitilaa joka päivä ajamansa bussireitin kautta, mutta kohtaa jatkuvasti ihmiselon kirjon ja ihmeellisyyden matkustajilta kuulemina kertomuksina, kohtaloina ja sattumuksina.

Paterson on omassa elämässään samanaikaisesti sekä läsnäoleva että sivullinen. Hän ei juurikaan identifioidu palkkatyöhönsä, vaikka tuntuu saavan siitä tärkeimmän sisällön havainnoidessaan muita matkustajia ja heidän kertomuksiaan. Aina tilaisuuden tullen Paterson kirjoittaa runoja, ja muistivihkoon syntyvät lauseet ovat hänen henkireikänsä, sisäisen todellisuuden tulemista näkyväksi. Puolisoaan kirjoittamiseen kannustava Laura kehottaa Patersonia toistuvasti ottamaan muistiinpanoistaan kopioita - eihän vaiva olisi suurikaan sen menetyksen ja murheen rinnalla, jota kirjallisen aineiston tuhoutumisesta seuraisi.

Patersonin, Lauran ja heidän Marvin-koiransa elämä vaikuttaa tuikitavalliselta ja rutiininomaiselta, lämmön ja hyväksyvän ilmapiirin täyttämältä. Luovuus kukkii niin Lauran maalaus- ja leipomisharrastuksessa sekä innostuksessa opetella soittamaan kitaraa. Haaveissa siintää jopa ajatus muusikon urasta ja tähteydessä - sitten joskus. Kaiken kaikkiaan Laura ja Paterson vaikuttavat kuitenkin tyytyväisiltä elämäänsä, pieneen taloonsa ja arkielämäänsä. Elokuvan parisuhde näyttäytyy tasapainoisena ja turvallisena kummankin kannustaessa toistaan toteuttamaan lahjojaan ja tavoittelemaan unelmiaan ilman häivääkään kyynisyyttä,kyseenalaistamista tai  mitätöimistä. Pohjavireenä vallitsevan hiljaisen melankolian vuoksi aloin kuitenkin jossain vaiheessa epäillä pariskunnan yhteiselon saumatonta harmoniaa: voiko tämä oikeasti mennä näin, vai tapahtuuko kohta jotain kamalaa?

Patersonista muotoutuu yllättävän monivivahteinen ja syvällinen kertomus, vaikka se arkisuudessaan saattaa vaikuttaa alkuun elokuvalta, jossa varsinaisesti ei tapahdu oikein mitään ihmeellistä. Ja juuri siinä sen vetovoima piileekin. Samalla se herättää voimakkaita ajatuksia siitä, miksi me usein identifioimme itsemme ja toisaalta tulemme määritellyksi muiden katseissa ammattiemme, koulutuksemme ja muiden meriittiemme kautta.

Paterson kohtaa tarinan edetessä kaksi henkilöä, ensin nuoren koulutytön ja myöhemmin japanilaisen turistin, joiden kanssa runoutta rakastava yhteinen sävel löytyy nopeasti.. Kummassakin kohtaamisessa Paterson on kuitenkin jossain määrin oman ammattinsa vanki, joko ulkopuolisen tai itsensä luokittelemana. Runoilijatytön mielestä on hieman hassua ja odottamatonta, että työkseen linja-autoa ajava mies harrastaa runoutta, vaikka hän ei hyväntahtoisella toteamukselleen mitään tuomitsevaa tarkoitakaan.

Sen sijaan kohtaaminen ulkomaalaisen, runoja itsekin kirjoittavan turistin kanssa on yllättävän riipaiseva. Paterson on alamaissa, sillä hiljattain koiran hampaisiin joutunut muistivihko on tuhoutunut ja koko miehen kirjallinen tuotanto sen myötä hajonnut pieneksi paperisilpuksi. Turistin kysyessä Patersonilta tämän suhteesta runojen kirjoittamiseen, mies vastaa sydäntäsärkevästi: “Minä olen vain bussinkuljettaja, en muuta.” Tuhoutuneen muistikirjan aiheuttaman menetyksen myötä Paterson ikään kuin hetkeksi menettää identiteettinsä kirjoittajana ja asettaa itsensä ahtaaseen lokeroon, jossa hänen olemuksensa määrittyy ainoastaan palkkatyön tekemisen tai tekemättömyyden perusteella. Tilanne kuulostaa henkilökohtaisesti riipaisevan tutulta ja samanaikaisesti hyvin yleismaailmalliselta. Kun tuijotetaan liikaa statukseen työmarkkinoilla, koulutukseen tai ansioluetteloon kertyneisiin meriitteihin, suljetaan silmät niiltä toiveilta, haaveilta, arvoilta, taidoilta, kiinnostuksenkohteilta ja persoonallisilta piirteiltä, jotka tekevät meistä yksilöinä rakastettavia ja toisinaan myös aika raivostuttavia.

Elokuvana Paterson on kaunis ja herkkä kuvaus luovuudesta ja unelmista, joka ei  vähäeleisyydessään sorru turhaan sentimentaalisuuteen. Ehkä se on myös kertomus ihmisyydestä ja niistä palikoista, joista hyvä ihmiselämä ja onnellisuuden hetket rakentuvat. Tyhjän muistikirjan lailla uusi päivä tuo mukanaan uusia mahdollisuuksia, ajatuksia ja unelmia.