Pakkaslumi narskuu jalkojen alla. Askel askeleelta
violetiksi värjäytynyt taivaanranta jää taakse, kaukalon laitaan iskeytyvän
jääkiekon ääni vaimenee ja pään yllä avautuu syvä tummuus, jota täplittävät
siellä täällä tuikkivat tähdet. Avara taivas pysähdyttää hetkeksi kulkijan: on
niin kaunista, että kurkkua kuristaa. Lenkkipolkua on toivottu valaistavaksi,
mutta nyt on hyvä näin. Pimeys peittää alleen kaiken sen, mitä ei nyt jaksaisi
nähdä eikä ajatella. Ääriviivat sumentuvat, myös omat. Yksinäisyys on kaivertanut
epämääräiseen muotoon onkaloita, niin hirvittävän syviä, että on vaikeaa edes kuvitella,
minne asti ne ulottuvat. Jos tämän yrittäisi kynällä hahmotella paperille, näyttäisikö
se edes ihmiseltä?
Leveämmältä väylältä erkaantuu pienempi polku, viettää
alas järvenrantaan. Askel haparoi, vaikka silmä tottuu hämärään vähän
kerrallaan. Viima puree posket punaisiksi, sormet kipristelevät lapasten sisällä
jo melkein tunnottomina. On pakko puhaltaa niihin lämmintä ilmaa, hieroa
toisiaan vasten. Aukea merenranta, tuuli ja kipakka pakkanen – eikä ristinsielua
missään. Kauempana katulamppujen alla kävelee hahmo rivakoin askelein, kiristää
vielä tahtiaan ja kiskoo pipoa syvemmälle päähänsä. Aamu toisi tullessaan taas
sinnikkäät pilkkijät, lenkkeilijät koirineen ja luonnonjäistä innostuneet
retkiluistelijat. Mutta nyt – nyt kaikkialla vallitsee rauha. Pimeys ja
viiltävä kylmyys syleilevät kulkijaa.
Rantakaislikossa askel horjuu, lumihanki upottaa
enemmän kuin olisi odottanut. Pimeydessä on pakko hakea kiintopistettä sieltä
missä valoa on, tavoitella vastarannalle piirtyviä kerrostaloja ikkunasta loistavine
valoineen. Katse etsii turvaa sieltä mistä fyysinen keho niin usein pakenee, neljän seinän sisältä turruttavasta, rutiinien täyttämästä olemisesta,
jossa päivät valuvat silmien ohitse kuin huomaamatta. Ajatus lämpimästä teestä ja
puhtaista lakanoista saa mielen läikähtämään tyytyväisenä, kaikki on hyvin.
Kaikki on hyvin. Pitää ajatella, että kaikki on hyvin. Sängyn vierellä pino
kirjoja, siellä lämpimien lakanoiden välissä mieli matkaa kaukaisiin maihin tai
menneisyyteen, uppoutuu satujen maailmoihin tai lumoutuu kuvista, joita ei koskaan
väsy katselemaan. Tuo lettipäinen tyttö mustavalkoisessa valokuvassa katsoo
kameraan vakavasti, pitää kädestä kiinni pientä veljeään. Pieni
merimiespukuinen pellavapää ja sisaren lämmin ote, toivottavasti se kantoi läpi
elämän, tavalla tai toisella.
Kerrostalorivistö valaistuine ikkunoineen on
täyttynyt elämistä, jotka eivät koskaan kohtaa. Yläkerran oven loksahdus aina
kello 6.50 arkiaamuina, uusi loksahdus tasan viideltä iltapäivällä. Siististi
pukeutunut mies ei koskaan tervehdi, kavahtaa katsekontakteja. Mihin hän menee,
mistä tulee? Kuka hän oikein on? Seinänaapurissa
itketään, ja sitten itketään yhä useammin. ”Huora!”, kajahtaa rappukäytävässä eräänä
iltana, ja ovi paiskautuu kiinni voimalla, joka saa tuuletusparvekkeen ikkunan
helähtämään. Mutta äänet vaimenevat, eräänä päivänä vaikenevat kokonaan. Ovikyltin
toinen nimi katoaa kuin varkain. Perjantai saapuu portaita ylös helisevinä
viinipulloina ja hyväntuulisina naurahduksina. Alakerran viikonloput ovat yhtä
kuplivaa juhlaa. Aina on aihetta ilonpitoon, kippis, nostetaan malja taas kerran!
Kellon kavutessa pikkutunneille äänet kovenevat ja nauru yltyy hervottomaksi hirnunnaksi.
Silmien eteen piirtyy kuva kasvoista, jossa
alkoholin puna sekoittuu poskille valuvaan maskaraan. Suu vääntyy irvokkaaseen
hymyyn, nauru kääntyy lohduttomaksi itkuksi.
Rannassa on kylmä, mutta silmät tuijottavat kaukaisia
taloja kuin Edward Hopperin maalausta, jossa kelmeänkylmä sähkövalo paljastaa
ihmisen yksinäisimmillään. Lämmin käsi tarttuu käteen, upottaa sormet sormien
lomaan. Kosketus tuntuu lämpimänä väreilynä selässä, joka piirtyy kauniille
kaarelle, ulottuu aina niskaan asti hellänä henkäisynä. Onkalot täyttävät
lämmöllä, muovaavat kehon eheäksi. Jos ei olisi niin pimeää, voisi melkein nähdä,
miten kaunis kulkija juuri sillä hetkellä on.
Rasahdus. Kahahdus. Ryteiköstä juoksee eläin. Mikä se
on, valtavan iso koira? Sydän hakkaa kurkussa, jalat ovat valmiina pinkomaan pakoon.
Hengitys tasaantuu vähitellen, ja ihmistä pelästynyt peurakin on jo sännännyt
kauemmas jäälle, kadonnut lopulta kokonaan pimeyteen. On aika lähteä takaisin
kotiin. Tuuli tuntuu entisestään yltyneen ja pakkanen viiltää yhä kovemmin. Kylmyyden
kangistamat raajat nousevat hitaasti sinne mistä ne ovat tulleetkin, kun muodoton
hahmo etääntyy kohti vaaleanviolettia taivasta ja keltaisia sähkövaloja.
