Eleanor ja Lilian

Lilian oli aina ollut eloisa tyttö. Sellainen hieman rasavilli ja kujeileva, kaikkien mielestä vähän liiankin näkyvä ja kuuluva. ”Jos olisi edes poika”, oli äiti useaan otteeseen huokaillut, mutta ei, tytöksi Lilian oli kaikilla tavoin aina jonkin verran liikaa. Ei kiinnostanut pianoläksyt eikä runous, ja pyyheliinaan kirjottu L-kirjain näytti erehdyttävästi muiden mielestä C:ltä. Lilian rakasti tähtitaivasta ja toivoi syntymäpäivälahjaksi kaukoputkea sekä salapoliisin välineitä, mutta eihän sellaisia hullutuksia tyttölapselle suotu. Kymmenen vuotta täytettyään veli sai kaukoputken, jota ylpeydellä vaati, eikä antanut siskojen sitä tahmeilla sormillaan näpelöidä. Lilianin mielestä moinen omaisuuden pakonomainen varjelu oli silkkaa kiusantekoa ja typeryyttä; sen veli sai moneen kertaan tuntea nahoissaan – tai ainakin kenkiin piilotettuina kastematoina, kätkettyinä koulukirjoina tai kipakoina potkuina pohkeeseen päivällispöydän alla. 

Lilian kiipesi usein pihan laidalla kasvavaan vanhaan vaahteraan, jonka lehvien katveesta tarjoutui mitä parhaimmat näkymät kadulla kulkevien ihmisten ja naapuritalon asukkaiden tarkkailuun. Ruusuaidan takana valkoisessa huvilassa asui aivan tavallinen pariskunta poikansa kanssa. Poika oli suunnilleen Lilianin ikäinen, ja joskus tyttö oli koettanut kiinnittää tämän huomiota ampumalla ritsalla herneitä selkään, mutta poika oli vain kavahtanut ja kääntänyt katseen nopeasti pois. Ei se edes ollut suuttunut, mikä oli Lilianin mielestä perin kummallista. Jos nimittäin joku häntä itseään olisi ritsalla edes yrittänyt ampua, olisivat ampujan perään sinkoilleet vähintäänkin mojovat sadattelut. Mutta ei, naapurin poika ei ollut juuri koskaan ulkona –  ehkäpä hän oli niitä lukutoukkia tai tulevia tiedemiehiä, jotka jaksoivat iltakaudet tuijotella suurennuslasilla seivästettyjen perhosten siipiä. Pojan äiti oli pitkä ja hoikka nainen, joka ylväästä varrestaan huolimatta – tai ehkä juuri sen vuoksi – käveli hieman kumarassa ja arasteli ihmisten kohtaamista. Lilianin mielestä perheessä oli jotakin selittämättömän kummallista, suorastaan pelottavaa. Tuntui aivan kuin koko talon yllä olisi leijunut painostava vaikenemisen ilmapiiri, joka teki ylvään valkoisena kohoavasta rakennuksesta jokseenkin kolkon ja elottoman ilmestyksen. Perheen isä hymyili leveästi ja nosti hattuaan aina tullessaan kadulla vastaan. Mutta Lilian hieman pelkäsi tuota miestä hymyn takaa, jääkylmää katsetta, joka puhui aivan eri kieltä kuin maireasti naurava suu. 

Kun vaahtera oli täydessä lehdessä, oli oksalla lymyävää Liliania naapurienkaan mahdotonta havaita. Näin epäilemättä kävi eräänä hämärtyvänä kesäkuun iltana, jolloin Lilian havaitsi epätavallisen kiivasta liikehdintää keittiön ikkunassa ruusupensaan takana. Iso koura lävähti rouvan kasvoille, lasin takaa kuuluu vaimeaa itkua. Vasta seuraavan viikon keskiviikkona rouva käyskenteli jälleen pihalla, käyskenteli tavalla, jossa ei ollut mitään päämäärää, ei mitään intoa, ei ryhtiä. 

                                                                     *****

Eleanor oli aina ollut toista maata kuin siskonsa. Pitkä ja hoikka ruskeaverikkö, äitiinsä tullut, kaunispiirteiset kasvot, sinivihreät silmät ja pieni suu, joka ei koskaan vieraiden ihmisten nähden nauranut, koska ei halunnut paljastaa ammottavaa rakoa etuhampaiden välissä. Eleanor oli kukkia rakastava haaveilija, joka halusi onnellisen avioliiton ja ainakin neljä lasta, mutta varoi paljastamasta tunteellista puoltaan. Lilianin mielestä sisko vakavuudessaan ja tylsyydessään oli suorastaan tekopyhä, Elianor taas koki Lilianin kesyttämättömän luonteen huomionhakuisuutena ja tarkoituksellisena häpeäntunteen tuottamisena läheisilleen. Kumpikin siskoista rakasti yöllistä taivasta, mutta heidän sielunsa kiersivät avaruudessa eri kiertoradoilla, jotka eivät tuntuneet koskaan kohtaavan toisiaan. Joskus peiliin katsoessaan Eleanor pohti, miten tuo tummasilmäinen ja tulisieluinen tyttö voikaan olla hänen siskonsa, samaa lihaa ja verta, mutta silti kuin muukalainen. Ja kuitenkin suuta mutristaessa Eleanor näki kuvajaisessaan Lilianin, jonkin saman pilkahduksen silmäkulmassa, ja muisti, miten pienenä ukkosta pelätessään pikkusisko oli aina käpertynyt hänen kylkeensä kiinni, ja kuinka sisko oli kuunnellut hänen kertomiaan kummitustarinoita silmät ymmyrkäisinä ja posket kauhusta valkoisina. Rakas, tyhmä pikkusisko. 

                                                                       *****

Kun kaupunki elää kuuminta jazzhuumaa charlestonin pyöriessä gramofonin levylautasella, ovat Lilian ja Eleanor varttuneet nuoriksi naisiksi. Mukulakivikadulla kopisevat korot, pikkumusta leninki altistaa sirot nilkat katseille, helmikaulakoru ulottuu lähes vyötäisille, holkissa palaa savuke, polkkatukka sallii auringonsäteiden helliä paljasta niskaa. Punaiseksi maalatut huulet suipistuvat suppuun ja tummat silmät tuijottavat avoimen uteliaasti, leikkisästi ja jopa aavistuksen julkeasti. Uuden ajan nainen paljastaa sen, mitä hänen esiäitinsä visusti piilotti korsettien, puhvihihojen, krinoliinien ja leveälieristen hattujen suojaan. 

Etelän hedelmiä torikassissa

Kaupungissa vietetyn kesän yksi parhaista puolista on kauppatori värikkäine ja raikkaine antimineen. Muutoin niin harmaa ja ankea miljöö puhkeaa upeaan väriloistoon kesäkuukausien ajaksi, kun kauppiaat asettavat myyntiin mitä ihanimpia ja värikkäämpiä kukkia, hedelmiä sekä tuoreita kotimaisia yrttejä ja vihanneksia. Tori on varsinainen kesäparatiisi, jonka värikylläisyyttä silmät syövät ahnaasti. 

Tori sai toimia innoituksen lähteenä, kun lähdin miettimään kahta erilaista hedelmäaiheista kauppakassia. Ensin aloin leikitellä yksinkertaisilla, toisiinsa sointuvilla sanoilla ananas ja bananas, jotka lopulta päätin toteuttaa kirjomalla ja ompelemalla vaaleanruskealle lakanakankaalle. Työprosessi kulki tuttuun tapaan mallikuvien hahmottelusta valmiiden mallien piirtämiseen, leikkaamiseen ja ompelemiseen sekä yksityiskohtien kirjomiseen. Varsinainen juju piilee oikeastaan materiaaleissa: sekä ananas että banaanien kuoret ovat keltaista samettia, banaanin sisus paksua valkoista lakanakangasta ja osa ananaksen lehdistä kiiltävää tummanvihreää samettia. Citrus- ja lemon-kassissa vastaavasti ompelin sitruunan keltaisesta sametista, kokonaisen vesimelonin tumman kuvioinnin vihreästä. 

Joskus voisi olla ihan järkevää myös hieman laittaa ylös työhön käytettyä aikaa, mutta yleensä moinen juolahtaa mieleen vasta kun kaiken saa valmiiksi. Sanomattakin on silti selvää, että useampi päivä vierähti, ennen kuin kokonainen kassi ensimmäisestä mallipiirustuksesta viimeisiin sivusaumoihin asti oli valmis – etenkin kun lähes kaikki ompeleet valmistuivat käsityönä. Nyt kassit ovat jo löytäneet tiensä uusien omistajien luokse ja toivottavasti kohti kesäisiä toriretkiä.