Yksinäisyys

 

Pakkaslumi narskuu jalkojen alla. Askel askeleelta violetiksi värjäytynyt taivaanranta jää taakse, kaukalon laitaan iskeytyvän jääkiekon ääni vaimenee ja pään yllä avautuu syvä tummuus, jota täplittävät siellä täällä tuikkivat tähdet. Avara taivas pysähdyttää hetkeksi kulkijan: on niin kaunista, että kurkkua kuristaa. Lenkkipolkua on toivottu valaistavaksi, mutta nyt on hyvä näin. Pimeys peittää alleen kaiken sen, mitä ei nyt jaksaisi nähdä eikä ajatella. Ääriviivat sumentuvat, myös omat. Yksinäisyys on kaivertanut epämääräiseen muotoon onkaloita, niin hirvittävän syviä, että on vaikeaa edes kuvitella, minne asti ne ulottuvat. Jos tämän yrittäisi kynällä hahmotella paperille, näyttäisikö se edes ihmiseltä?

Leveämmältä väylältä erkaantuu pienempi polku, viettää alas järvenrantaan. Askel haparoi, vaikka silmä tottuu hämärään vähän kerrallaan. Viima puree posket punaisiksi, sormet kipristelevät lapasten sisällä jo melkein tunnottomina. On pakko puhaltaa niihin lämmintä ilmaa, hieroa toisiaan vasten. Aukea merenranta, tuuli ja kipakka pakkanen – eikä ristinsielua missään. Kauempana katulamppujen alla kävelee hahmo rivakoin askelein, kiristää vielä tahtiaan ja kiskoo pipoa syvemmälle päähänsä. Aamu toisi tullessaan taas sinnikkäät pilkkijät, lenkkeilijät koirineen ja luonnonjäistä innostuneet retkiluistelijat. Mutta nyt – nyt kaikkialla vallitsee rauha. Pimeys ja viiltävä kylmyys syleilevät kulkijaa.

Rantakaislikossa askel horjuu, lumihanki upottaa enemmän kuin olisi odottanut. Pimeydessä on pakko hakea kiintopistettä sieltä missä valoa on, tavoitella vastarannalle piirtyviä kerrostaloja ikkunasta loistavine valoineen. Katse etsii turvaa sieltä mistä fyysinen keho niin usein pakenee, neljän seinän sisältä turruttavasta, rutiinien täyttämästä olemisesta, jossa päivät valuvat silmien ohitse kuin huomaamatta. Ajatus lämpimästä teestä ja puhtaista lakanoista saa mielen läikähtämään tyytyväisenä, kaikki on hyvin. Kaikki on hyvin. Pitää ajatella, että kaikki on hyvin. Sängyn vierellä pino kirjoja, siellä lämpimien lakanoiden välissä mieli matkaa kaukaisiin maihin tai menneisyyteen, uppoutuu satujen maailmoihin tai lumoutuu kuvista, joita ei koskaan väsy katselemaan. Tuo lettipäinen tyttö mustavalkoisessa valokuvassa katsoo kameraan vakavasti, pitää kädestä kiinni pientä veljeään. Pieni merimiespukuinen pellavapää ja sisaren lämmin ote, toivottavasti se kantoi läpi elämän, tavalla tai toisella.

Kerrostalorivistö valaistuine ikkunoineen on täyttynyt elämistä, jotka eivät koskaan kohtaa. Yläkerran oven loksahdus aina kello 6.50 arkiaamuina, uusi loksahdus tasan viideltä iltapäivällä. Siististi pukeutunut mies ei koskaan tervehdi, kavahtaa katsekontakteja. Mihin hän menee, mistä tulee? Kuka hän oikein on?  Seinänaapurissa itketään, ja sitten itketään yhä useammin. ”Huora!”, kajahtaa rappukäytävässä eräänä iltana, ja ovi paiskautuu kiinni voimalla, joka saa tuuletusparvekkeen ikkunan helähtämään. Mutta äänet vaimenevat, eräänä päivänä vaikenevat kokonaan. Ovikyltin toinen nimi katoaa kuin varkain. Perjantai saapuu portaita ylös helisevinä viinipulloina ja hyväntuulisina naurahduksina. Alakerran viikonloput ovat yhtä kuplivaa juhlaa. Aina on aihetta ilonpitoon, kippis, nostetaan malja taas kerran! Kellon kavutessa pikkutunneille äänet kovenevat ja nauru yltyy hervottomaksi hirnunnaksi.  Silmien eteen piirtyy kuva kasvoista, jossa alkoholin puna sekoittuu poskille valuvaan maskaraan. Suu vääntyy irvokkaaseen hymyyn, nauru kääntyy lohduttomaksi itkuksi.

Rannassa on kylmä, mutta silmät tuijottavat kaukaisia taloja kuin Edward Hopperin maalausta, jossa kelmeänkylmä sähkövalo paljastaa ihmisen yksinäisimmillään. Lämmin käsi tarttuu käteen, upottaa sormet sormien lomaan. Kosketus tuntuu lämpimänä väreilynä selässä, joka piirtyy kauniille kaarelle, ulottuu aina niskaan asti hellänä henkäisynä. Onkalot täyttävät lämmöllä, muovaavat kehon eheäksi. Jos ei olisi niin pimeää, voisi melkein nähdä, miten kaunis kulkija juuri sillä hetkellä on.

Rasahdus. Kahahdus. Ryteiköstä juoksee eläin. Mikä se on, valtavan iso koira? Sydän hakkaa kurkussa, jalat ovat valmiina pinkomaan pakoon. Hengitys tasaantuu vähitellen, ja ihmistä pelästynyt peurakin on jo sännännyt kauemmas jäälle, kadonnut lopulta kokonaan pimeyteen. On aika lähteä takaisin kotiin. Tuuli tuntuu entisestään yltyneen ja pakkanen viiltää yhä kovemmin. Kylmyyden kangistamat raajat nousevat hitaasti sinne mistä ne ovat tulleetkin, kun muodoton hahmo etääntyy kohti vaaleanviolettia taivasta ja keltaisia sähkövaloja.

Elokuvahetkiä: Sopeutumattomat (The Misfits, 1961)

Mieleeni on taas jostain syystä palaillut elokuva Sopeutumattomat (The Misfits) vuodelta 1961. Arthur Millerin käsikirjoitukseen perustuvan elokuvan ohjasi John Huston ja sen nimekkääseen näyttelijäkaartiin kuuluivat päärooleja esittäneet Marilyn Monroe, Clark Gable, Montgomery Clift ja Eli Wallach. United Artists –yhtiön tuottama Sopeutumattomat oli maineikkaan tekijäjoukon ansiosta suuren luokan ja kalliin budjetin elokuva, jonka tekoprosessin taltioimisesta valokuvin vastasivat Magnum Photos –yhtiön ammattilaiskuvaajat. Sopeutumattomat ei kuitenkaan ollut yleisömenestys, vaikka se saikin kriitikoilta kiitosta käsikirjoituksestaan ja roolisuorituksistaan.

Elokuvan tarina sijoittuu syntyajankohtansa nykyhetkeen, 1960-luvun taitteen Nevadaan. Vastikään eronnut nuori nainen Roslyn (Monroe) tapaa itseään huomattavasti vanhemman cowboyn Gayn (Clark Gable) ja tämän seurana olevan Guidon (Wallach) kapakassa, jonne on tullut ystävänsä Isabellen (Thelma Ritter) kanssa hukuttamaan avioeron aiheuttamaa surua. Nelikko lähtee viettämään iltaa maalle Guidon omistamaan taloon, joka on jäänyt keskeneräiseksi tämän vaimon kuoltua synnytykseen. Liialliseen alkoholinkäyttöön päättynyt ilta on alku Roslynin ja Gayn suhteelle, joka saa sinettinsä parin asettuessa asumaan Guidon puolivalmiiseen taloon kauas kaupungista. Gay ja Roslyn ovat epätavallinen pari: itsenäiseen ja karuun elämään kouliintunut ikääntyvä karjapaimen ja nuori, juuri avioeron kokenut kaunis kapakkalaulajatar ovat lähtöisin aivan eri maailmoista, mutta kokemukset särkyneistä ihmissuhteista ja hajonneista perheistä yhdistävät heitä. Siinä missä rikkonaisen lapsuuden elänyt Roslyn on käynyt läpi suhteita ja avioliiton, mutta ei kokenut rakkautta, lapsistaan vuosikausia erossa ollut Gay kokee epäonnistuneensa perheenisänä.

Guidon ja Isabellen saapuessa eräänä päivänä Roslynin ja Gayn luokse vierailulle, Gay ehdottaa matkaa erämaahan ottamaan kiinni vuoristossa eläviä villihevosia, mustangeja. Paikallisesta rodeosta he löytävät mukaansa kolmannen miehen, Gayn ystävän Percen (Clift), joka lupaa auttaa Gayta mustangien kanssa vastineeksi tämän maksamasta rodeon pääsymaksusta. Perce lentää rodeossa härän selästä ja saa pahan päävamman, mutta kieltäytyy lähtemästä sairaalaan. Herkkää Roslynia järkyttää rodeoratsastuksen julmuus, mutta hän tahtoo lähteä mukaan erämaahan katsomaan uljaiden villihevosten lassoamista.

Perce on varaton mies, sillä uuden isäpuolen astuttua kuvioihin hän on menettänyt isänsä testamenttaaman kotitilansa perimysoikeuden. Nuorena leskeksi jäänyt Guido puolestaan on toiminut sodassa pommikoneen lentäjänä ja omistaa edelleen pienen potkurikoneen. Cowboyna hän liitelee koneellaan halki vuoristoista maastoa ja säikyttelee kiväärin kanssa hevosia tarkoituksenaan ajaa ne laaksoon pyydystettäväksi. Näitä kolmea miestä – Gayta, Percea ja Guidoa – yhdistää karjapaimenen ammatti ja siihen liittyvä vapauden kaipuu. Heillä kaikilla on takanaan myös ihmissuhteiden jälkeen jättämiä traumoja, hylkäämisiä, eroja ja kuolemia.

Roslynin rooli on osittain epätyypillinen Marilyn Monroelle. Hän ei tässä uransa viimeiseksi jääneessä elokuvassa esitä iloista, naiivia ja seksuaalisella olemuksellaan miehiä puoleensavetävää neitosta, jollaisena oli tullut tunnetuksi lähes kaikissa aikaisemmissa filmeissään – ja josta epäilemättä oli myös tullut hänen tavaramerkkinsä. Sopeutumattomissa kaikki miehet näkevät Roslynin viehättävänä ja kauniina naisena, jolle niin Gay, Guido kuin Percekin vannovat rakkauttaan, mutta samalla myös Marilynin muille roolihenkilöille ominaisena seksisymbolina, joka vartalonmyötäiseen mekkoon pukeutuneena on otollinen seksuaalisen häirinnän kohde kapakassa juopotteleville miehille. Roslyn on marilynimaiseen tapaan myös tietyllä tavalla lapsenomainen ja viaton, mutta samalla äärimmäisen melankolinen ja hauras hahmo, jonka elämää leimaavat epätietoisuus, rakkaudettomuus ja irrallisuus. Gay ylistää Roslynin kauneutta, mutta ihmettelee tämän kasvoilta paistavaa surua ja onnettomuutta: ”…you´re the saddest girl I´ve ever met.” Arthur Miller kirjoitti Sopeutumattomien käsikirjoituksen olleessaan naimisissa Marilyn Monroen kanssa, ja epäilemättä kommentoi Roslynin traagisen, elämänsä tarkoitusta pohtivan hahmon kautta vaimonsa mainetta ”väärinymmärrettynä” seksisymbolina – vaikkakin samalla toistaen Marilyniin vankasti liitetyt ominaisuudet, naiiviuden ja haurauden. Näyttelijä itse ei tiettävästi kokenut Roslynin hahmoa omakseen, eikä pitänyt elokuvastakaan. Myös avioliitto Millerin kanssa kariutui Sopeutumattomien kuvausten aikana.

Elokuvan neljälle päähenkilölle – Roslynille, Gaylle, Percelle ja Guidolle – matka erämaahan on suuria odotuksia herättävä hetki. Vuoristossa laukkaava uljas lauma mustangeja edustaa miehille suurta itsenäisyyttä ja vapautta – vapautta, jonka cowboyt voivat paradoksaalisesti saavuttaa ainoastaan riistämällä vapauden näiltä luontokappaleilta. Miehet tietävät kyllä, että kaukana menneisyydessä ovat ne kultaiset ajat, jolloin ajettiin takaa satapäistä mustangien laumaa, mutta Roslynille totuus ei ole vielä valjennut. Mielikuvissaan uljaita ratsuja näkevä Roslyn järkyttyy Gayn tokaistessa hänelle, että villihevosia enää on tuskin viittätoistakaan, ja niistä loputkin päätyvät ennen pitkää purkitetuksi koiranruoaksi. Herkän Roslynin illuusio rikkoutuu samalla kun Gay joutuu kyynisesti toteamaan, ettei menneiden päivien loistoon – aikaan jolloin vapaat miehet ansaitsivat elantonsa kesyttämällä villejä hevosia – ollut enää paluuta.  Oman elämänsä herruudesta kiinnipitämisessä on silti kysymys perusperiaatteista: vaikka miehet epäröivät, kannattaako muutaman hevosen tähden nähdä vaivaa, itsenäisen ja vapaan miehen tulee vastata tekemästään työstä ainoastaan itselleen. Hevosten varsin julman oloisesta kohtelusta takaa-ajoineen, lassoamisineen ja alistamisineen mielenrauhansa menettänyt Roslyn raivoaa Gaylle ja tarjoutuu lunastamaan itse hevoset, mikäli ne eivät vain päätyisi kovaan kohtaloonsa. Gay loukkaantuu Roslynin pyynnöstä, mutta päätyy lopulta päästämään mustangit vapaaksi, vaikka toiset miehet eivät tekoa voikaan hyväksyä.  Palkkatyötä alati halveksuva Guido huutaa katkerana Gaylle, että hänen puolestaan tämä voi mennä vaikka huoltoasemalle muita palvelemaan.

Elokuvan loppu on näennäisen onnellinen, mutta samalla jättää avoimeksi monia kysymyksiä. Piercen ja Guidon taakseen jättänyt pariskunta lähtee ajamaan erämaan yöhön ja Roslyn ilmaisee suhtautuvansa myönteisesti Gayn aikaisemmin esittämään toiveeseen yhteisen lapsen hankkimisesta. Roslynin pohtiessa sitä, miten he löytäisivät oikean tien takaisin keskellä erämaan pimeyttä, Gay osoittaa hymyilleen yötaivaalla loistavaa tähteä ja lupaa sen johdattavan heidät kotiin.

Sopeutumattomat on aihepiiriltään lännenelokuva, mutta ei kovin tavanomainen sellainen. Siinä missä niin sanotusti perinteisiksi miellettyjen westernien karjapaimenissa yhdistyvät miehinen voima, kunnia ja sankaruus, edustavat Gay, Pierce ja Guido vain ihanteiden rippeitä. Elokuva ei viittaa myyttiseen menneisyyteen, jota värittävät villin lännen sankaritarinat, vaan sijoittumalla oman syntyajankohtansa nykyhetkeen se kuvaa tietynlaista cowboy-tradition ja elinkeinojen väistämätöntä murrosta, vaikka mustangeja toki käytettiin elokuvassa myös symbolisesti. Villihevoset olivat sukupuuton partaalla – ja eläimiltä riistetty vapaus näytti koituneen myös vapautta janoavien miesten kohtaloksi. Jokaisella miehistä on takanaan elämää varjostavia tragedioita ja henkilökohtaisia ongelmia, minkä vuoksi he näyttäytyvät kaikkinensa haavoittuneessa valossa, ilman häivähdystäkään sankaruudesta.

Sopeutumattomat jäi historiankirjoihin kalliin budjetin elokuvana, jonka tuotantoprosessia leimasivat lukuisat vaikeudet aina kuvausolosuhteista tekijöiden keskinäisiin ja henkilökohtaisiin ongelmiin. Nevadaa piinanneen helteen ohella kuvauksia varjostivat John Hustonin uhkapelaaminen ja alkoholismi sekä tuotantotiimin tulehtuneet välit lääkeriippuvuuteen yhä pahemmin uppoavaan ja kuvauksista tuntikausia myöhästelevään Marilyniin. Sopeutumattomat jäi sekä Marilyn Monroen että Clark Gablen viimeiseksi elokuvaksi: Gable menehtyi sydänkohtaukseen vain kymmenen päivää kuvausten päättymisen jälkeen, ja Marilyn puolitoista vuotta myöhemmin lääkkeiden yliannostukseen. Gable ja Monroe saivat kuitenkin roolisuorituksistaan kiitosta kriitikoilta, ja näihin kehuihin on katsojanakin helppo yhtyä. Pääosanesittäjät onnistuvat luomaan uskottavuutta Millerin hahmoihin, joissa jo sinänsä on paljon syvyyttä. Vaikka melankolista elokuvaa on monesti luonnehdittu hajanaiseksi ja epäonnistuneeksi monien kuvauksiin vaikuttaneiden ristiriitojen ja vaikeuksien vuoksi, en sitä itse pystyisi elokuvaa katsomalla tulkitsemaan.  

Vuonna 2001 valmistuneessa dokumentissa Making The Misfits Arthur Miller kertoo elokuvan käsittelevän ennen kaikkea ihmissuhteita ja sitoutumisen ongelmaa. Vieläkin laajemmin ymmärrettynä kertomuksen teemat nivoutuvat mielestäni irrallisuuden tunteeseen ja yksilöiden kyvyttömyyteen sopeutua tilanteisiin, jotka eivät aina ole omista valinnoista riippuvaisia. Sopeutumattomat heittää ilmaan monia vastauksia vaille jääviä kysymyksiä onnellisuudesta, vapaudesta ja rakkaudesta – kysymyksiä, joihin kenties suurimman osan katsojistakin on mahdollista samaistua. Gayn ja Roslynin suhde on ailahteleva ja riitaisa, mutta samalla onnellinen, eteenpäin suuntautuva ja toiveikas. Lopussa vain hetkeä vihaisten tunteenpurkausten jälkeen pari istuu autossa matkalla kotiin, yötaivaalla tuikkivan tähden johdattamana matkalla kohti parempaa huomista. Hetki on onnellinen, mutta jättää ratkaisuun avoimeksi: Gay ja Roslyn ovat matkalla onneen, mutta pääsevätkö he perille? Ja onko onni ylipäätään mitään sellaista, minkä voi lopullisesti saavuttaa, vai onko se vain pieniä pirstaleisia, katoavia hetkiä? 

Imperial Leather - muistoja isovanhempien kotoa

 Kuorin palasaippuan käärepaperistaan ja pesen sillä käteni ensimmäisen kerran. Imperial Leather. Nimi ei sano mitään, mutta veden alta kupliva vaahto tulvahtaa aistikokemuksena sellaisella voimalla, että olen yllättäen polskimassa isovanhempien kerrostalokodin kylpyammeessa, hapuilen käsiini liukasta saippuapalaa, joka ei yrityksistä huolimatta pysy hyppysissä. Viivyn vedessä pitkään, nautiskelen lämmöstä iholla, välillä uskaltaudun jopa veden alle. Ammeessa on kiva höpötellä ja lauleskella, kun ääni sinkoaa kaakeleista takaisin hassuna kaikuna.

Iltapalaa syödään parvekkeella, mummin leipomia tuoreita juustosämpylöitä. Lempeät auringonsäteet siivilöityvät tammenlehtien lomasta lämmittäen paljaita varpaita ja antaen valoa kaiteella kukkiville pelargonioille ja ruusubegoniolle. Sama ilta-auringon loiste osuu olohuoneen kristallikruunuun ja täyttää katon sadoilla sateenkaaren väreissä ilottelevilla kuvioilla. Spektrit ovat jokaisen aurinkoisen kesäillan mykistävä, taianomainen näytelmä, jonka ihmettelyyn en väsy koskaan.

Pyydän usein saada katsoa vanhoja valokuvia, joita säilytetään Hellaksen peltisessa rasiassa. Tihrustan pieniä, nuppineulan kokoisia kasvoja, etsin kiinnostavia yksityiskohtia ja kuvittelen tarinoita hahmojen ympärille. Lauma nuhjuisia pellavapäitä mökin portailla, kukkameren ympäröimiä vakavia päivänsankareita, heinätöitä, auton tai moottoripyörän vieressä poseeraavia iloisia kasvoja, albumiin kelpaamattomia epäonnistuneita (mutta juuri siksi aivan parhaita!) otoksia, tiukkoja jakauksia päälaella ja raskaan työn kovettamia käsiä, rakennustyömaan hirsiseiniä ja väsyneitä miehiä. Fragmentteja menneisyydestä, enemmän avoimeksi jääviä arvoituksia kuin vastauksia. Esitän kysymyksiä hanakasti, tivaan samoja asioita yhä uudelleen ja tahdon tietää kaiken mahdollisen. Mummi vastaa, mutta hieman kiusaantuneesti ja vältellen - aukot jäävät  minun täytettävikseni. Päähäni muodostuva tarina on yhtä pirstaleinen kuin rikkoutuneet kahvikupit, joilla mummi kertoo lapsena leikkineensä. Ja jossain yläpuolella lentää pommikone.

Iltavirkun on vaikeaa saada unta. Jousipatja tuntuu aivan liian kimmoisalta, vuodevaatteet ovat kuluneet turhan pehmeiksi. Pyörin sängyssä levottomasti, kunnes pudottaudun lattialle räsymaton päälle. Sen karkea pinta rauhoittaa ja vähitellen kutsuu mielikuvitusmatkaajaa unten maille. Jossain kauempana ikkunan takaa kuuluu kaupungin ääniä, keskustan läpi ajavia autoja. Tuntuu turvalliselta olla betoniseinien sisäpuolella, antaa öisen kaupungin hitaasti liueta kauemmas. Lopulta en enää jaksa tuijottaa eteiseen pakastimen valoa, vaan nukahdan sen vaimeaan hurinaan.

 

Elokuvahetkiä: Paterson (2016)

Paterson on kaupunki Yhdysvalloissa New Jerseyn osavaltiossa. Paterson on nimeltään myös päähenkilö Jim Jarmuschin vuonna 2016 ohjaamassa samannimisessä elokuvassa, joka keskittyy runoja kirjoittavan bussikuskin  (Adam Driver) ja hänen puolisonsa Lauran (Golshiftef Farahani) arkiseen elämään. Elokuvassa kahden Patersonin elämät kietoutuvat saumattomasti yhteen, sillä kaupungissa syntynyt ja ehkä koko ikänsä asunut bussikuski elää kaupunkitilaa joka päivä ajamansa bussireitin kautta, mutta kohtaa jatkuvasti ihmiselon kirjon ja ihmeellisyyden matkustajilta kuulemina kertomuksina, kohtaloina ja sattumuksina.

Paterson on omassa elämässään samanaikaisesti sekä läsnäoleva että sivullinen. Hän ei juurikaan identifioidu palkkatyöhönsä, vaikka tuntuu saavan siitä tärkeimmän sisällön havainnoidessaan muita matkustajia ja heidän kertomuksiaan. Aina tilaisuuden tullen Paterson kirjoittaa runoja, ja muistivihkoon syntyvät lauseet ovat hänen henkireikänsä, sisäisen todellisuuden tulemista näkyväksi. Puolisoaan kirjoittamiseen kannustava Laura kehottaa Patersonia toistuvasti ottamaan muistiinpanoistaan kopioita - eihän vaiva olisi suurikaan sen menetyksen ja murheen rinnalla, jota kirjallisen aineiston tuhoutumisesta seuraisi.

Patersonin, Lauran ja heidän Marvin-koiransa elämä vaikuttaa tuikitavalliselta ja rutiininomaiselta, lämmön ja hyväksyvän ilmapiirin täyttämältä. Luovuus kukkii niin Lauran maalaus- ja leipomisharrastuksessa sekä innostuksessa opetella soittamaan kitaraa. Haaveissa siintää jopa ajatus muusikon urasta ja tähteydessä - sitten joskus. Kaiken kaikkiaan Laura ja Paterson vaikuttavat kuitenkin tyytyväisiltä elämäänsä, pieneen taloonsa ja arkielämäänsä. Elokuvan parisuhde näyttäytyy tasapainoisena ja turvallisena kummankin kannustaessa toistaan toteuttamaan lahjojaan ja tavoittelemaan unelmiaan ilman häivääkään kyynisyyttä,kyseenalaistamista tai  mitätöimistä. Pohjavireenä vallitsevan hiljaisen melankolian vuoksi aloin kuitenkin jossain vaiheessa epäillä pariskunnan yhteiselon saumatonta harmoniaa: voiko tämä oikeasti mennä näin, vai tapahtuuko kohta jotain kamalaa?

Patersonista muotoutuu yllättävän monivivahteinen ja syvällinen kertomus, vaikka se arkisuudessaan saattaa vaikuttaa alkuun elokuvalta, jossa varsinaisesti ei tapahdu oikein mitään ihmeellistä. Ja juuri siinä sen vetovoima piileekin. Samalla se herättää voimakkaita ajatuksia siitä, miksi me usein identifioimme itsemme ja toisaalta tulemme määritellyksi muiden katseissa ammattiemme, koulutuksemme ja muiden meriittiemme kautta.

Paterson kohtaa tarinan edetessä kaksi henkilöä, ensin nuoren koulutytön ja myöhemmin japanilaisen turistin, joiden kanssa runoutta rakastava yhteinen sävel löytyy nopeasti.. Kummassakin kohtaamisessa Paterson on kuitenkin jossain määrin oman ammattinsa vanki, joko ulkopuolisen tai itsensä luokittelemana. Runoilijatytön mielestä on hieman hassua ja odottamatonta, että työkseen linja-autoa ajava mies harrastaa runoutta, vaikka hän ei hyväntahtoisella toteamukselleen mitään tuomitsevaa tarkoitakaan.

Sen sijaan kohtaaminen ulkomaalaisen, runoja itsekin kirjoittavan turistin kanssa on yllättävän riipaiseva. Paterson on alamaissa, sillä hiljattain koiran hampaisiin joutunut muistivihko on tuhoutunut ja koko miehen kirjallinen tuotanto sen myötä hajonnut pieneksi paperisilpuksi. Turistin kysyessä Patersonilta tämän suhteesta runojen kirjoittamiseen, mies vastaa sydäntäsärkevästi: “Minä olen vain bussinkuljettaja, en muuta.” Tuhoutuneen muistikirjan aiheuttaman menetyksen myötä Paterson ikään kuin hetkeksi menettää identiteettinsä kirjoittajana ja asettaa itsensä ahtaaseen lokeroon, jossa hänen olemuksensa määrittyy ainoastaan palkkatyön tekemisen tai tekemättömyyden perusteella. Tilanne kuulostaa henkilökohtaisesti riipaisevan tutulta ja samanaikaisesti hyvin yleismaailmalliselta. Kun tuijotetaan liikaa statukseen työmarkkinoilla, koulutukseen tai ansioluetteloon kertyneisiin meriitteihin, suljetaan silmät niiltä toiveilta, haaveilta, arvoilta, taidoilta, kiinnostuksenkohteilta ja persoonallisilta piirteiltä, jotka tekevät meistä yksilöinä rakastettavia ja toisinaan myös aika raivostuttavia.

Elokuvana Paterson on kaunis ja herkkä kuvaus luovuudesta ja unelmista, joka ei  vähäeleisyydessään sorru turhaan sentimentaalisuuteen. Ehkä se on myös kertomus ihmisyydestä ja niistä palikoista, joista hyvä ihmiselämä ja onnellisuuden hetket rakentuvat. Tyhjän muistikirjan lailla uusi päivä tuo mukanaan uusia mahdollisuuksia, ajatuksia ja unelmia. 

Sujuvampi arki muistitaulun avulla?

Pohdiskelin joskus keväällä, että tarvitsisin arjenhallintaan ja asioiden muistamiseen jonkinlaisen apuvälineen. Tekniset sovellukset eivät ole oikein minun juttuni, enkä toisaalta halunnut ihan perinteistä liitutauluakaan, joten päädyin ilmoitustaulun koristeltuun versioon. Vanhasta taulusta tulikin mustan maalin, kierrätystekstiilien ja 70-luvun arkisten valokuvien avulla aika kiva  - unohtamatta Berliinistä ostettuja Nukkumatti-kortteja. Mutta estetiikka ennen kaikkea: siinä se ilmoitustaulu on nyt ollut seinällä ryijyn vieressä jo kuukausia ilman yhtäkään muistilappua. Tuntuisi jotenkin brutaalilta ripustaa jotain Kela-papereita Nukkumatin viereen. Muistettavien asioiden lippuset ja lappuset jatkanevat siis kasautumistaan pöydällä vastaisuudessakin. 

Keltaisia väripilkkuja keittiössä

Blogini on ollut jo pidemmän aikaa kesätauolla, mutta se ei tarkoita sitä, etteikö monenlaista käsityö-, askartelu- ja sisustusprojektia olisi ollut työn alla – ja jopa tullut valmiiksikin. Jo alkukesästä halusin maalata maustehyllyni kirkkaan keltaiseksi, koska muistin, että maalia oli vielä edellisistä projekteista tallella. No, tuumasta toimeen – vanhat lakkapinnat vaan hioin pois ja uutta maalia pintaan. Lopputuloksesta taisin olla kuitenkin vähän liiankin iloinen, koska tein täydellisen aloittelijan virheen, enkä malttanut odottaa maalin kuivumista kyllin kauan: totta tosiaan, pinnasta tulee kosketuskuiva noin tunnissa, mutta se ei tarkoita sitä, että kaikkia purkkeja ja purnukoita kannattaisi innolla asetella paikalleen heti seuraavana päivänä. Maustepurkit ja oikeastaan kaikki hiemankin painavammat esineet jättivät maalipintaan kohokuvioiset keltaiset rinkulat. Harmillista, mutta omapa oli syyni, eikä mitään lopullista tai sellaista, jota ei olisi voinut korjata, ollut tapahtunut. Niinpä sitten heinäkuussa, kun aikaa lomailulle oli enemmän, maustehylly sai entistä ehomman rypsinkeltaisen maalipinnan. Tällä kertaa maltoin keskittyä itse siveltimen käyttöönkin enemmän, joten ainakin omasta mielestäni lopputulos oli aikaisempaa parempi. Olen nyt sitä mieltä, että maustehylly on pienen keittokomeroni kaunistus kaikkine hauskoine yksityiskohtineen; vanha englantilainen tarjotin, pieniä kyproslaisia viinipulloja 70-luvulta, käsinmaalattu englantilainen teepannu 30-luvulta, mummin Pomona-kermakko, hauskat suola- ja pippurisirottimet sekä pieni, hieman jo haalistunut, mutta kuitenkin hyvin sympaattinen maatuska. Ja niin, on siellä hyllyssä sentään jonkin verran ihan mausteitakin :) .

 

Rypsinkeltaisen pinnan sai myös käsittelemättömästä puusta valmistettu suodatinpaperiteline, joka jostain syystä oli unohtunut pitkiksi ajoiksi askartelukaappini perukoille. Joitakin vuosia sitten maalasin ja koristelin runsaastikin suodatinpaperitelineitä, pääasiassa lahjoiksi, mutta omat paperini olen säilyttänyt näihin päiviin asti kaupan ankeassa pahvipakkauksessa. Koristeluun käyttämieni vanhojen kahvimainosten laserkopioita ei ollut jäljellä enää kovinkaan monta, mutta kuitenkin sen verran, että sain niistä sommiteltua jonkinlaisen asetelman sekä telineen etu- että takapuolelle. Käytännössä koko prosessin kulku lähtee siis liikkeelle maalaamisesta ja maalin kuivumisesta, jonka jälkeen pintaan tuleva kuva tai teksti liimataan sitä vasten. Decoupage-lakkatekniikasta poiketen näissä siirtokuvissa itse valmista mallikuvaa ei tarvitse millään tavoin tärvellä; riittää kun sen skannaa ja tulostaa lasertulostimella. Mikäli kuvassa on tekstiä, se täytyy muistaa skannaamisen jälkeen kääntää peilikuvaksi, koska painokuva tulee luonnollisestikin nurinpäin. Siirtokuvatekniikkaa varten askarteluliikkeet myyvät ihan erityistä lakkaa, mutta itse käytin decoupagea, joka toimi varsin hyvin sekin. En oikein keksi mitään syytä, miksi joku muukin tavallinen liima ei kelpaisi, kunhan sen vain muistaa levittää tarkkaan ja huolellisesti koko kuvapinnalle. Minun painokuvissani oli kahvimainoksia 50-luvulta; ajalta jolloin kahvin säännöstely oli juuri päättynyt. 

Tekniikan hankaluutena voisin mainita tässäkin lopputuloksessa näkyvän epätasaisuuden ja kuvapinnan repeilyn. Voi olla, että omalla kohdallani kyse oli ihan silkasta malttamattomuudesta (valmis, puupintaan liimalla kiinnitetty paperi raaputetaan seuraavana päivänä kostean sienen avulla pois, jolloin pintaan tarttuu lähinnä vain musteen jättämä peilikuva mallikuvasta) ja liian ronskeista otteista. Siirtokuvatekniikka ei ole siis ihan hätähousujen laji, ja kannattanee varautua myös siihen, että lopputulos on harvoin kovinkaan täydellinen. Omaan käyttööni suodatinpaperiteline kelpaa kuitenkin vallan mainiosti ja piristää aamuisia kahvihetkiä pirteällä keltaisuudellaan.